Kävin keskustelun kaverini kanssa:
Anssi:
Talouskasvua mitataan rahassa. Eli se sisältää epäsuorasti "määrällisen" materiavirtojen kasvun ja suoraan tuotettujen hyödykkeiden arvon kasvun, ns. laadullisen kasvun. Ekologit ovat huolissaan materiaalivirtojen kasvusta, ja näkevät luonnolle aiheutuvat haitat oleellisina. Me vihreään talouteen ja Coaseen uskovat markkinaliberaalit haluamme vain hinnoitella ulkoishaitat. Ota kantaa debattiin!
Copilot:
Minun kantani on vähän ärsyttävän sovitteleva: ekologit ovat oikeassa ongelman suhteen, mutta markkinaliberaalit ovat usein oikeassa ratkaisun suunnasta.Sinun muotoilusi osuu olennaiseen kohtaan. BKT:n kasvu ei ole sama asia kuin materiaalivirtojen kasvu. BKT mittaa rahallista arvoa, joten kasvu voi syntyä:
- enemmän tavaroita ja energiaa kuluttamalla (määrällinen kasvu)
- parempia tuotteita, ohjelmistoja, palveluita, osaamista ja teknologiaa tuottamalla (laadullinen kasvu)
Tästä seuraa debatin ydin:
# Ekologien vahvin argumentti
He eivät yleensä kiistä, etteikö osa kasvusta voisi olla laadullista. He kysyvät: onko absoluuttinen irtikytkentä (absolute decoupling) riittävän nopeaa? Vihreän kasvun kannattajat väittävät, että talous voi kasvaa samalla kun materiaalien käyttö ja päästöt laskevat. Kriitikot huomauttavat, että historiallisesti talouskasvu ja luonnonvarojen käyttö ovat edelleen vahvasti korreloineet globaalilla tasolla, vaikka monissa maissa päästöt suhteessa BKT:hen ovat laskeneet.
Toisin sanoen ekologien kysymys ei ole "voiko irtikytkentää tapahtua?", vaan "tapahtuuko sitä tarpeeksi nopeasti?". Se on täysin legitiimi huoli.
# Markkinaliberaalin vahvin argumentti
Coasen, Pigoun ja ympäristötaloustieteen perinne lähtee siitä, että ongelma ei ole kasvu vaan väärät hinnat. Jos hiilen päästö maksaa nolla euroa, markkinat käyttäytyvät aivan rationaalisesti tuottamalla liikaa hiiltä. Jos biodiversiteetin tuhoaminen maksaa nolla euroa, sitä tapahtuu liikaa. Jos taas ulkoishaitat hinnoitellaan:
- hiiliverolla
- päästökaupalla
- saastemaksuilla
- luonnonvarojen käytön maksuilla
niin yritysten kannustin muuttuu välittömästi. Tässä ajattelussa ei tarvitse määrätä, paljonko terästä, sähköä tai lentomatkoja saa käyttää. Riittää, että niiden koko yhteiskunnallinen kustannus näkyy hinnassa. Minusta tämä on erittäin vahva argumentti.
# Missä markkinaliberaali usein aliarvioi ongelman?
Coaselainen maailma toimii parhaiten silloin, kun:
- omistusoikeudet ovat selvät
- haitta voidaan mitata
- haitan aiheuttaja tunnetaan
- haitan kärsijät tunnetaan
Mutta ilmasto, meret, biodiversiteetti ja ekosysteemit ovat juuri niitä tapauksia, joissa nämä ehdot rikkoutuvat.
- Kuka omistaa ilmakehän?
- Kenen kanssa neuvottelet sukupuuttoon kuolleen lajin puolesta?
- Kuinka hinnoittelet Amazonin sademetsän tulevaisuuden arvon?
Tästä syystä pelkkä Coasen teoreema ei riitä käytännössä, vaan tarvitaan poliittisia instituutioita määrittelemään ne hinnat.
# Missä ekologit usein aliarvioivat markkinoita?
Monet ekologit puhuvat ikään kuin kaikki kasvu olisi fyysistä. Mutta ajatellaan vaikka:
- Teams-kokous korvaa lentomatkan
- Spotify korvaa miljoonia CD-levyjä
- ChatGPT tai Copilot korvaa osan konsultointityöstä
- ohjelmisto korvaa mekaanisen laitteen
Nämä ovat aidosti tapauksia, joissa syntyy taloudellista arvoa paljon nopeammin kuin materiaalivirtoja. Sinäkin tietoturva- ja IT-taustaisena tunnistat tämän hyvin: ohjelmiston kopioimisen rajakustannus on lähes nolla. Siksi väite "kasvu tarkoittaa väistämättä luonnonvarojen kasvavaa käyttöä" on liian vahva.
# Oma [Copilot] loppupäätelmäni
Jos minut pakotettaisiin valitsemaan puoli, olisin lähempänä sinun kuvaamaasi "vihreää markkinaliberalismia" kuin degrowth-ajattelua. Mutta lisäisin siihen yhden tärkeän varauksen:
Ulkoishaittojen hinnoittelu ei ole vain yksi politiikkatyökalu muiden joukossa. Se on koko vihreän kasvun onnistumisen välttämätön ehto. Jos hiili, biodiversiteettitappiot ja muut ympäristöhaitat todella hinnoiteltaisiin globaalisti oikein, saisimme empiirisen vastauksen debattiin. Silloin näkisimme, pystyykö teknologinen kehitys tuottamaan riittävän nopean absoluuttisen irtikytkennän. Minun epäilykseni on, että lopputulos olisi jotain osapuolten välistä: BKT voisi jatkaa kasvuaan, mutta samalla meidän olisi pakko hyväksyä paljon nykyistä korkeammat resurssi- ja päästöhinnat. Se näyttäisi ulospäin markkinaliberalismilta, mutta paljon "vihreämmältä" kuin monet nykyiset markkinaliberaalit ovat valmiita hyväksymään.
Anssi:
Kiistan ytimessä on mielestäni kaksi käytännön juttua: ilmastonmuutos ja "luontokato", käyttääkseni vähän provokatiivista termiä sen toisen osapuolen mieliksi. ;-)
Glonbaali päästökauppa etenee kyllä, mutta se on iso ja vaikea hanke, että eteneekö se loppuun saakka ja ajoissa? Kukaan ei tiedä, koska ilmastonmuutos on yhä tutkimusaihe ja haittoja ja päästöjä on todella vaikea hinnoitella oikein. Minulle ei myöskään ole selvinnyt, mihin ne rahat menevät: näyttävät usein menevän päästökaupan kiertämiseen esim. energiaintensiivisen teollisuuden tukina???
Biodiversiteetti taas on hyvin subjektiivinen arvoasia, eivätkä ihmiset koskaan voi olla samaa mieltä siitä, mitä pitää maksaa, että saa kuivata jonkun suon tai metsästää karhuja, ja kuka ne rahat taas saa ja korvamerkitäänkö ne luonnonsuojeluun?
Copilot:
Olen itse asiassa aika samaa mieltä siitä, että juuri nuo kaksi kysymystä erottavat retoriikan ja käytännön toisistaan.
1. Ilmastonmuutos on markkinaliberaalille "helppo" ympäristöongelma
Helppo siis teoriassa, ei käytännössä. Hiilidioksiditonnit ovat ainakin suunnilleen yhteismitallisia. Tämä on hyvin coaselainen/pigoulainen ongelma. Taloustieteilijät voivat kinastella siitä, pitäisikö hiilen hinnan olla 50, 100 vai 300 €/t, mutta kaikki kuitenkin puhuvat samasta suureesta. Siksi päästökauppa on mielestäni lupaava mekanismi. Sen kauneus on siinä, ettei tarvitse tietää oikeaa hintaa etukäteen. Jos päästökatto on sitova, markkina löytää hinnan.
Mutta kuten huomautat, käytännön ongelma on poliittinen:
- ilmaisjaot
- kompensaatiot
- hiilivuotopelot
- energiaintensiivisen teollisuuden tukeminen
- kansalliset poikkeukset
ovat pitkälti seurausta siitä, että poliitikot yrittävät pehmentää siirtymän vaikutuksia. Markkinaliberaalin näkökulmasta tämä näyttää helposti siltä, että ensin rakennetaan markkina ja sitten rikotaan sen kannustimet. Toisaalta poliittinen realismi sanoo, että ilman näitä myönnytyksiä koko järjestelmää ei ehkä olisi koskaan syntynyt.
2. Biodiversiteetti on markkinaliberaalille paljon vaikeampi ongelma
Tässä mielestäni osuit ytimeen. Ilmastokeskustelussa kiistellään hinnasta. Luontokeskustelussa kiistellään itse arvosta. Ajattele vaikka:
- vanhan metsän hakkuuta
- suon kuivattamista
- merikotkan suojelua
- karhukannan kokoa
Ei ole olemassa mitään luonnollista yksikköä, kuten CO₂-tonnia. Moni luonnonsuojelija sanoisi: "Lajia ei voi korvata rahalla." Moni markkinaliberaali taas sanoisi: "Kaikki valinnat ovat viime kädessä vaihtokauppoja." Nämä eivät ole eri vastauksia samaan kysymykseen. Ne ovat eri kysymyksiä
Tässä kohtaa tullaan filosofiseen ongelmaan. Markkinat eivät luo arvoja. Markkinat paljastavat ihmisten arvoja. Jos kaikki suomalaiset olisivat valmiita maksamaan 500 € vuodessa päästäkseen näkemään karhuja luonnossa, karhujen taloudellinen arvo olisi valtava. Jos kukaan ei olisi valmis maksamaan mitään, markkina ei "keksisi" arvoa tyhjästä. Tämän vuoksi biodiversiteettiä koskeva väittely muuttuu helposti kulttuuriseksi tai moraaliseksi. Ei niinkään taloudelliseksi. Keskustelu ei ole: "Mikä on oikea hinta?" vaan "Onko tämä asia sellainen, jota saa edes hinnoitella?"
Ajatellaan suota. Harva kannattaa ajatusta: kaikki suot rauhoitetaan ikuisiksi ajoiksi. Mutta harva kannattaa myöskään: kaikki suot ojitetaan tuotantoon. Todellinen poliittinen päätös on aina välimaastossa. Silloin hinnat, kompensaatiot ja markkinat ovat enemmänkin neuvottelutekniikka kuin moraalifilosofinen ratkaisu.
# Provokatiivinen johtopäätös
Pidän mielenkiintoisena, että markkinaliberaalit ja ekologit usein väittävät riitelevänsä luonnosta, vaikka syvempi erimielisyys koskee tietoa. Markkinaliberaali sanoo: "Emme tiedä oikeita arvoja, joten annetaan ihmisten paljastaa ne markkinoilla." Ekologi sanoo: "Emme tiedä oikeita arvoja, joten emme uskalla luottaa markkinoihin."
Molemmat siis lähtevät samasta epävarmuudesta. Ero on siinä, luotetaanko hajautettuun ihmisten valintojen mekanismiin vai varovaisuusperiaatteeseen. Ja juuri tässä kohtaa sinunkin aiemmin puolustama ajatus ulkoishaittojen hinnoittelusta törmää kovimpaan rajaan: ilmastossa ongelma on lähinnä "mikä hinta?", mutta biodiversiteetissä hyvin usein "saako tätä asiaa ylipäätään käsitellä hintana?" Siksi epäilen, että ilmastonmuutoksen ympärille voidaan vielä rakentaa melko markkinaehtoinen globaali järjestelmä. Luontokadon kohdalla päädymme luultavasti aina osittain poliittisiin ja moraalisiin kieltoihin, suojelualueisiin ja rajoituksiin, koska kaikkia luonnonarvoja ei saada yhteismitallisiksi samalla tavalla kuin hiilitonnit.
Anssi:
Entä nyt se eka väite: onko mahdollista neuvotella asiat kuntoon niin, että kasvu voi jatkua?
Copilot:
Lyhyt vastaus: kyllä, on mahdollista, mutta ei taattua. Koko vihreän kasvun ja degrowthin välinen kiista oikeastaan koskee sitä, kuinka uskottavana tätä mahdollisuutta pidetään. Minä muotoilisin asian näin:
Ei tarvitse todistaa, että talouskasvu voidaan irtikytkeä luonnonvarojen käytöstä täydellisesti ja ikuisesti. Riittää, että irtikytkentä on riittävän nopeaa suhteessa ympäristöhaittoihin. Tämä on tärkeä ero.
Ilmaston osalta olen varovaisen optimistinen, senkohdalla meillä on yksi valtava etu:
- ongelma voidaan mitata tonneina CO₂-ekvivalentteja
- päästöille voidaan asettaa katto
- markkinat voivat etsiä halvimmat vähennykset
Tämä tekee siitä poikkeuksellisen "taloustieteellisen" ympäristöongelman. Jos maailma joskus päätyisi aidosti laajaan hiilen hinnoitteluun, voisi hyvin käydä niin, että:
- BKT kasvaa
- energiankulutus tasaantuu
- päästöt laskevat
Samanaikaisesti.
Tämä ei ole looginen mahdottomuus. Monissa kehittyneissä talouksissa on jo nähty ainakin osittaista irtikytkentää päästöjen ja talouskasvun välillä, vaikka keskustelu jatkuu siitä, riittääkö vauhti globaalisti.
Biodiversiteetti huolestuttaa minua enemmän. Tässä kohtaa olen itse asiassa skeptisempi kuin monessa ilmastokeskustelussa. Syy on juuri se, jonka nostit esiin. Jos kysyt: "Paljonko hiilitonnin pitäisi maksaa?" saat joukon eri vastauksia samaan kysymykseen. Mutta jos kysyt: "Paljonko pitäisi maksaa, että saadaan hävittää tämä suo?" ihmiset eivät edes hyväksy samaa kysymystä.
Jollekin suo on:
- hiilinielu
- elinympäristö
- maisema-arvo
- kulttuuriperintö
ja toiselle:
- metsätalousmaata
- turvetta
- rakennusmaata
Ei ole selvää yhteistä mittaria.
Mutta tässä tulee markkinaliberaalin vastakysymys: jos emme käytä markkinoita tai hintoja, mikä on vaihtoehto? Joku kuitenkin tekee päätöksen:
- virkamies
- poliitikko
- tuomioistuin
- kansanäänestys
Luonnon arvo ei silloin katoa subjektiivisuudestaan. Subjektiivinen arvostus vain siirretään toiseen instituutioon. Siksi en pidä uskottavana ajatusta, että biodiversiteetin suojelu voisi perustua pelkästään "objektiiviseen tieteeseen". Tiede voi kertoa, mitä tapahtuu, jos suo kuivataan. Se ei voi kertoa, pitäisikö suo kuivata. Se on arvoratkaisu.
# Oma [Copilot] veikkaukseni
Jos katsotaan vuotta 2100 eikä ensi vaalikautta, uskon että:
- Talouskasvu jatkuu.
- Hiilen hinnasta tulee paljon nykyistä korkeampi.
- Luonnonsuojelusta tulee nykyistä markkinaehtoisempaa.
Samalla tietyt kohteet poistetaan kokonaan markkinoilta ja suojellaan poliittisella päätöksellä. Eli lopputulos ei ole puhdas markkinaliberalismi eikä puhdas degrowth. Se on jotain tällaista: "Kasvaa saa, mutta luonnon käyttö ei ole enää ilmaista." Minusta juuri tuo on ratkaiseva kysymys. Ekologit usein kysyvät: "Voiko kasvu jatkua?" Markkinaliberaali kysyy: "Voiko luonnon käyttö jatkua ilmaisena?"
Jos vastaus jälkimmäiseen on "ei", ensimmäiseen voi hyvinkin olla "kyllä". Mutta silloin kasvu näyttää hyvin erilaiselta kuin 1900-luvun kasvu: enemmän ohjelmistoja, osaamista, terveyttä, palveluja ja tehokkuutta, vähemmän halpaa energian ja materiaalien polttamista. Se on vihreän kasvun peruslupaus. Koko debatti koskee sitä, toteutuuko tuo lupaus riittävän nopeasti.
Anssi:
Biodiversiteetissä on se hyvä puoli, että suuri osa siitä on paikallista: pitkällä tähtäimellä ne jotka haluavat tuhota paikallisen luonnon - tai eivät kykene sitä estämään - voivat tehdä niin. Neuvostoliitto teki paljon pahaa luonnolle. Mutta lopulta muut voivat toimia fiksummin, voimme kilpailla sillä, kuka saa elää parempaa elämää teknologia vs. luonto -jatkumon eri kohdissa. Ehkä lopulta opimme toisiltamme optimin?
Copilot:
Tuo on itse asiassa varsin klassinen liberaali argumentti, ja siinä on mielestäni enemmän voimaa biodiversiteetin kuin ilmaston tapauksessa. Ilmastonmuutoksessa ongelma on globaali. Jos yksi maa polttaa hiiltä, vaikutus leviää kaikkialle. Siksi "annetaan kaikkien kokeilla omia ratkaisujaan" toimii huonosti. Ilmakehä on yhteinen.
Biodiversiteetissä tilanne on usein toinen. Jos virolaiset, suomalaiset, ruotsalaiset ja singaporelaiset arvostavat luontoa eri tavoin, he voivat ainakin osittain toteuttaa erilaisia ratkaisuja:
- Suomi voi suojella vanhoja metsiä enemmän.
- Hollanti voi hyväksyä voimakkaamman ihmisen muokkaaman ympäristön.
- Singapore voi rakentaa erittäin tiiviin kaupungin ja jättää osan alueista luonnolle.
- Joku muu maa voi priorisoida maataloustuotantoa.
Tällöin syntyy eräänlainen kilpailu instituutioiden välillä. Tämä muistuttaa vähän Hayekin ajatusta hajautetusta tiedosta: kukaan ei tiedä etukäteen optimaalista tasapainoa luonnon, vaurauden, teknologian ja asumisen välillä. Eri yhteiskunnat kokeilevat erilaisia ratkaisuja, ja muut voivat oppia niiden onnistumisista ja virheistä.
Mutta tässä on yksi tärkeä varaus. Luonnonsuojelussa on ainakin kolme eri tasoa:
1. Puhtaasti paikallinen ympäristö
Esimerkiksi:
- lähimetsä
- järvimaisema
- virkistysalue
- kaupungin puistot
Näissä sinun argumenttisi toimii vahvasti. Jos kunta pilaa kaikki viheralueensa, asukkaat näkevät seuraukset itse. Toiset kunnat voivat tehdä toisin.
2. Kansalliset tai alueelliset ekosysteemit
Esimerkiksi:
- Itämeri
- vaelluskalakannat
- suurpedot
- metsien rakenne
Näissä ulkoisvaikutukset ylittävät jo paikalliset rajat. Tarvitaan jonkinlaista yhteensovittamista.
3. Globaalisti ainutkertainen luonto
Tämä on vaikein tapaus. Jos jokin laji häviää kokonaan maailmasta, muut eivät voi myöhemmin kopioida parempaa ratkaisua. Tässä ei ole markkinoiden tai politiikan oppimissilmukkaa samalla tavalla kuin vaikkapa verotuksessa tai koulutusjärjestelmissä. Sukupuuttoon kuollut laji ei tule takaisin kokeilun jälkeen. Tästä syystä monet ympäristöajattelijat vetoavat varovaisuusperiaatteeseen juuri biodiversiteetin kohdalla.
Silti pidän ajatuksessasi yhtä hyvin tärkeää havaintoa: "Parempi elämä" ei välttämättä sijaitse luonnon ja teknologian jatkumon samassa kohdassa kaikille ihmisille. Moni ympäristökeskustelu lähtee implisiittisesti oletuksesta, että on olemassa yksi oikea tasapaino. En ole varma, että näin on.
Esimerkiksi:
- jotkut ihmiset arvostavat villiä erämaata valtavasti
- toiset arvostavat vaurautta, infrastruktuuria ja palveluja enemmän
- useimmat haluavat jotakin siltä väliltä
Jos näin on, voi hyvinkin olla, että pitkässä juoksussa opimme nimenomaan vertailemalla erilaisia yhteiskuntia. Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että "opitaan kokeilemalla" toimii hyvin niin kauan kuin virheet ovat korjattavissa. Kun virhe on peruuttamaton, kuten lajin lopullinen sukupuutto, tarvitaan enemmän varovaisuutta kuin esimerkiksi veropolitiikassa tai kaupunkisuunnittelussa.
Mutta yleisellä tasolla näkisin asian melko lähellä sinua: Biodiversiteetti ei välttämättä vaadi yhtä globaalia ohjausjärjestelmää kuin ilmasto. Se saattaa olla alue, jolla eri yhteiskunnat voivat aidosti kilpailla erilaisilla luonto–teknologia-
Ehkä suurin erimielisyys ekologien ja markkinaliberaalien välillä ei lopulta ole siitä, voidaanko oppia, vaan siitä, kuinka suuret virheet uskalletaan sallia oppimisen aikana. Se on enemmän riskienhallintaa kuin taloustiedettä.
Anssi:
Merien biodiversiteetti vaatii vähän parempaa politikointia. Muistan 1970-luvulta kalastussodat.
Copilot:
Kyllä. Ja juuri meret ovat ehkä paras vastaesimerkki ajatukselle, että kaikki ympäristöongelmat ratkeavat automaattisesti paikallisella oppimisella. Kalastussodat olivat käytännössä klassinen "tragedy of the commons". Jos turska tai silliparvi liikkuu useiden valtioiden alueilla, yhdelläkään valtiolla ei ole täyttä omistajuutta eikä täyttä vastuuta. Jokaisella on kannustin ottaa vähän enemmän saalista ennen kuin naapuri ehtii. Lopputulos voi olla huonompi kaikille. Tästä syystä meriympäristössä on usein tarvittu:
- kalastuskiintiöitä
- kansainvälisiä sopimuksia
- aluevesiä ja talousvyöhykkeitä
- valvontaa
Toisin sanoen enemmän politiikkaa kuin vaikkapa paikallisen metsän hoidossa. Mutta mielenkiintoisempaa on, että tämä itse asiassa tukee osittain sinun aiempaa väitettäsi. Voisi ajatella ympäristöongelmien jakautuvan kolmeen luokkaan:
Ongelma Ratkaisu
------- --------
Paikallinen luonto Hajautettu päätöksenteko toimii usein hyvin
Meret, joet, vaelluskalat Tarvitaan alueellista yhteistyötä
Ilmasto Tarvitaan lähes globaali yhteistyö
Mitä laajempi ulkoisvaikutus, sitä enemmän tarvitaan yhteisiä sääntöjä.Tästä syntyy minusta kiinnostava johtopäätös: Markkinaliberaalin ei tarvitse uskoa, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista paikallisesti. Riittää, että ongelmat ratkaistaan mahdollisimman pienellä tasolla, jolla ne ovat ratkaistavissa.
Paikallinen suo → kunta tai maanomistaja.
Itämeri → Itämeren valtiot.
Ilmakehä → koko maailma.
Tämä on oikeastaan aika lähellä subsidiariteettiperiaatetta. Ja jos katsotaan historiaa, niin siinäkin on vähän näyttöä ajatuksesi puolesta. Neuvostoliitto aiheutti vakavia ympäristötuhoja (esimerkiksi Araljärven katastrofi on kuuluisa tapaus), mutta se ei johtanut siihen, että muu maailma olisi kopioinut mallin. Päinvastoin, siitä tuli varoittava esimerkki. Yhteiskunnat todella oppivat toistensa virheistä.
Optimistisessa tulkinnassa biodiversiteetin tuleva hallinta voisi näyttää tältä:
- ilmasto hinnoitellaan yhä globaalimmin,
- meriä hallitaan kansainvälisillä sopimuksilla,
- paikallisessa luonnonsuojelussa eri maat kokeilevat erilaisia malleja,
- ihmiset muuttavat ja investoivat osittain sen mukaan, millaista ympäristöä arvostavat.
Tuolloin syntyisi juuri kuvaamasi "kilpailu hyvän elämän malleista". Ei ehkä puhtaasti markkinoilla eikä puhtaasti politiikalla, vaan sekoituksella molempia. Minusta tämä saattaa olla jopa realistisempi visio kuin joko puhdas degrowth tai puhdas laissez-faire. Ihmiset eivät todennäköisesti koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, paljonko luonto "on arvoltaan". Mutta he voivat vertailla erilaisia yhteiskuntia ja katsoa, missä ihmiset oikeasti haluavat asua, investoida ja kasvattaa lapsensa. Se on eräänlainen evoluutioprosessi instituutioille ja ympäristöpolitiikalle.
Ja tässä kohtaa palaamme alkuperäiseen kysymykseesi talouskasvusta: jos tällainen oppimis- ja kilpailuprosessi toimii, niin kasvu ei välttämättä ole ongelma. Ongelma on pikemminkin se, että luonnon käyttö on liian usein ollut joko ilmaista tai huonosti hallittua. Kun käyttöoikeudet, hinnat ja säännöt paranevat, kasvu ja ympäristönsuojelu eivät enää ole automaattisesti vastakkaisia tavoitteita. Se ei todista, että vihreä kasvu onnistuu, mutta se tekee siitä uskottavan mahdollisuuden, eikä pelkkää teknoutopiaa.
